Kovia päiviä ennen melanoomaleikkausta

Heli Vähäsilta

Helsinki Hospitalin myynti- ja markkinointijohtaja

Luettu 429 kertaa

01.12.2016

Koko viikon ennen melanoomaleikkausta olin töissä. Kaikki sujui hyvin, koska normipäiväthän pitävät meitä ihmisiä pystyssä. Romahdus tapahtui vasta, kun olin yksin. Päässä jylläsi vain yksi kysymys: miksi minulle kävi näin? Itsesyytökset olivat valtavia. Miksi en tutkituttanut luomiani ajoissa? Onneksi työkaverini Maija Parkkali lohdutti ja jaksoi kuunnella välillä älyttömäksi äityneitä pelkojani.

Kun tapaa toisia ihmisiä ja tekee työtään, pääsee edes hetkeksi eroon tuskaisista ajatuksista.

Ystäväni aurinko alkoi tuntua todelliselta viholliselta. Kuten Helsinki Hospitalin plastiikkakirurgian erikoislääkäri Patrik Lassus on todennut, ihon palaminen aiheuttaa 90 prosenttia melanoomatapauksista.

 

Minähän olen aina rakastanut aurinkoa. Leikkausta odotellessa elämä kelautui päässäni hetkinä auringossa. 12-vuotiaana pääsin hiihtolomalle kaverini Jaanan perheen kanssa. Ensimmäinen ulkomaanmatka ei unohdu koskaan. Hotelli oli korkea ja uima-altaalla ajattelin, että voiko tällaista paratiisia olla edes olemassa. Parikymppisenä bailasimmekin jo Ibizalla, nukahdimme rannalle ja elimme hetkestä toiseen. Mielessä eivät todellakaan olleet suojakertoimet.
 

Töihin menin joka päivä. Helsinki Hospitalin toimistossa toimitusjohtajamme Esa-Pekka Pälvimäki tuijotti minua huolestuneena ja lopulta sanoi: surffaan nyt täällä sähköisessä kalenterissasi ja sinulla on näitä tapaamisia. Mitäs jos peruisit näitä ja menisit vaikka välillä muuten vain kahvilaan istumaan?

 

Minä tuumasin etten halua perua tärkeitä tapaamisia, joita oli ollut vaikea sovitella kalenteriin. Saisinpahan edes jotenkuten pidettyä itseni koossa.

Helsinki Hospitalin toimitusjohtaja Esa-Pekka Pälvimäki on minulle tärkeä ihminen sekä työkaverina että ystävänä

Kun tapaa toisia ihmisiä ja tekee työtään, pääsee edes hetkeksi eroon tuskaisista ajatuksista. Töissä pyöriminen toi turvallisen olon, koska meidän työyhteisössämme ihmiset välittävät aidosti toisistaan.

 

Työpäivän jälkeen jaksoin pyörittää arkea. Tein ruokaa, vein poikaani Hugoa futistreeneihin. Vasta illalla sängyssä iski epävarmuus ja aloin surffailla kännykällä syöpäasioita. Ajatukset sinkoilivat suuntaan jos toiseen. Miksi minä olen mikä olen? Miksi en mennyt lääkäriin ajoissa? Leviääkö tämä syöpä nyt kehossani koko ajan? Miksi en ole huomannut mitään? Järkipuhe ja lääketieteelliset faktat eivät minuun tehonneet. Mitäs jos olenkin tilastopoikkeus ja syöpä on levinnyt kaikkialle? Mieleen nousi kuolemanpelko. Sekä taistelutahto.

 

Yhtäkkiä tuli kova ikävä Martta-mummoa ja Antero-ukkia. Olen Kotkan tyttöjä ja isovanhempieni kasvattama lapsi, äiti ja isä eivät siihen pystyneet. Isovanhemmat pitivät minusta todella hyvää huolta. Minulta vaadittiin, mutta minua myös hellittiin. Tamppasin jo pienenä matot, mutta joka aamu Martta herätti minut sänkyyn tuoduilla sanomalehdillä. Kun olin päässyt työväenlehti Eteenpäin kohdalla sarjakuviin, huusin keittiöön: Nyt saa keittää aamupuuron! Sen kanssa siirryin sitten sujuvasti toiseen lehteen eli Etelä-Suomen Sanomiin.

 

Mummo kuoli kun olin 17, ja ukki eli sen jälkeen vielä 15 vuotta. Nyt heitä ei enää ollut, ikävä tuntui yhtäkkiä syvällä sydämessä. Mummo sanoi aina, että uni parantaa. Nyt se ei vain tullut silmään.

 

Hän myös aina hoki, että olisi niin hienoa, jos minusta tulisi pankkineiti. Kyllähän minä yritinkin ja olin kesän 1984 Helsingissä Herttoniemen SYPin konttorissa töissä. Kun pankinjohtaja tarjosi minulle vakkariduunia, sanoi heti ei. Halusin, että paikan saisi joku, joka sitä aidosti haluaisi.
 

Unelmani oli päästä myyntityöhön, koska pääsisin liikkumaan paikasta toiseen. Näin lehdessä ilmoituksen, että Huhtamäki Leaf hakee makeisten myyntiedustajaa. Yritin soittaa Turkuun tuntikausia, mutta myyntijohtajan numero oli koko ajan varattu (elimme aikaa ennen kännykkää). Ulkona oli hirveä lumisade, mutta meikätyttö päätti hypätä autonrötisköönsä ja suunnata Helsingistä Turkuun. Matka meinasi pysähtyä tehtaan porttivahtiin, mutta puhumalla pääsin sisään.

 

Kun seisoin myyntijohtajan ovella, sanoin vain: sinulla on täällä unelmieni työpaikka ja olen ajanut tänne Helsingistä saakka. Hän katseli papereitani ja sanoi, että eihän sinulla ole edes mitään kokemusta, mitähän ihmettä minä nyt tekisin kanssasi. Palkkaa minut, sanoin.

 

Ja niinhän hän omaksi ihmeekseenkin teki. Neljän vuoden jälkeen suuntasin lääketeollisuuteen, ensin Pfizerille ja sitten Leirakselle, jossa työskentelin lopuksi liiketoimintayksikön johtajana. Jokaisesta paikasta olen oppinut jotakin. Mottoni on näinä kaikkina vuosina ollut: kaikki työ on arvokasta ja tasa-arvoinen maailmankuva auttaa menestymään työelämässä.

 

Kun tutustuin mieheeni Tommiin, asuin tyttärieni kanssa. Kun Tommi tuli ensimmäisen kerran meille kylään, olin juuri itsekin saapumassa kotiin ja vastassa oli teinin kotibileiden jäljet. Muistan vain sanoneeni, että tällaista olisi tarjolla – koko paketti! Nyt siivotaan, aloita olohuoneesta, minä raivaan keittiön. Ihan hyvä testi loppuelämälle!

 

Irtisanouduin työstäni ja muutimme Tommin työn vuoksi Torontoon. Ajattelin, että kyllä näin ahkera ja tunnollinen työntekijä aina palatessa töitä löytää. Kun palasimme Suomeen, muutimme Turkuun. Aluksi olin Hugon kanssa äitiyslomalla ja sitten aloin hakea töitä. Hain myyntitöitä, mutta ilmeisesti entisten johtajatitteleideni takia, en päässyt edes haastatteluun. Vähän aikaa otti päähän, mutta sitten aloin toimia.

 

Päässäni oli jo pitkään ollut idea lääkäripalveluiden kehittämisestä avoterveydenhuollossa. Löysin samoja suunnitelmia tehneen naisen ja meistä tuli yhtiökumppaneita.

 

Start up -yritystämme kehitimme Lohjan ABC:llä. Yhtiökumppanini tuli tapaamisiin Helsingistä ja minä Turusta, meillä ei ollut rahaa toimitiloihin. Kehitimme Liikkuvan lääkärin palvelut, joka oli suunnattu ikäihmisille.

 

Minulle vanhojen ihmisten kasvattamana lapsena ikäihmisten hyvät palvelut ovat sydämenasia. Toimimme kaupungeissa, jotka kärsivät lääkäripulasta. Yrityksestämme tuli menestystarina ja kahden vuoden kuluttua isompi yritys osti koko liiketoimintamme.

 

Kuulin, että suomalaiset huippukirurgit ovat perustamassa Helsinki Hospitalia ja soitin heti hanketta luotsaavalle neurokirurgi Esa-Pekka Pälvimäelle ja kyselin, kuka vastaa myynnistä ja markkinoinnista. Kun E-P kertoi, että ei kukaan, ehdotin heti tapaamista.

 

Sain unelmaduunin, kun ryhdyin osakkaaksi ja pääsin luomaan täysin uudenlaista sairaalaa, jossa potilas on aidosti keskipiste. Minulle oli myös tärkeää, että sairaalamme on täysin suomalaisomisteinen ja huippukirurgit ovat perustaneet sen.

 

Nyt sitten 3.6.2015 istuin sairaalaamme toimistossa odottamassa leikkausta. Iloinen, itsevarma ja tulevaisuuteen luottava Heli oli tipotiessään.


Meillä oli samana päivänä myös iso rintasyöpäleikkaus, joka vei odotettua enemmän aikaa. Ajattelin, että minä voin kyllä odottaa, onhan tärkeää, että potilaat hoidetaan ensin. Itseäni en osannut potilaana pitää, vaikka totta kai olin.

 

Kun minua vietiin leikkaussaliin, kirurgimme Sinikka Suominen tuli toisesta leikkaussalista rintasyöpäleikkauksesta. Hänen halauksensa ja lauseensa saivat silmäni kyyneliin.

 

Heli, kaikki menee ihan hyvin.

Heli Vähäsilta

Jaa kirjoitus:
Blogin etusivulle