Lääkärini viesti: Sinulla on melanooma

Heli Vähäsilta

Helsinki Hospitalin myynti- ja markkinointijohtaja

Luettu 1157 kertaa

25.11.2016

Tulen muistamaan päivämäärän aina. Se oli 25.5.2015. Välillä tuntuu, että elämäni jakautuu aikaan ennen ja jälkeen tuon päivän.

Miksi ihmeessä en ollut toiminut aikaisemmin? Mitä jos tämä on levinnyt?

Mieheni oli sanonut luomesta selässäni ensimmäisen kerran jo vuotta aikaisemmin. Hän mainitsi siitä useammin kuin kerran, mutta minulla oli aina kiire. Siis tehdä jotakin muuta.


Työpäivät olivat täpötäysiä, koska olin juuri perustamassa haaveideni sairaalaa Helsinki Hospitalia, jonka päämääränä on tarjota potilaille yksilöllistä ja korkeatasoista hoitoa. Kun toteuttaa täyspäiväisesti unelmaansa, ei liiemmin ehdi vilkuilla sivusuuntaan. Saatikka sitten omaan selkäänsä.


En ole luonteeltani mikään pysähtyjä. Minun elämässäni tekeminen on ajattelua. Kun herään aamulla, olen puoli tuntia aivan hiljaa. Luen lehden ja juon kahvin. Sen jälkeen aloitan. Puhumisen ja täysillä elämisen. Lopetan, kun uni tulee illalla.


Yhtenä päivänä kipittäessäni töihin Helsingin Bulevardia pitkin mieleeni juolahti, että ehkä minun pitäisi saada kotiräpätys loppumaan ja tutkituttaa viimeinkin se miestäni vaivaava luomi.


Avasin plastiikkakirurgimme oven ja sanoin, että katsopas nyt tämä minun luomeni. Hän tutki ja kertoi ottavansa pois kolme luomea ja lähettävänsä niistä näytteet patologille. No hyvä, tehdään näin, muistan todenneeni ja kiirehdin takaisin töihin.


Patologin lausunnon saaminen kestää yleensä viikosta kahteen. Yhtenä päivänä olin hoitajien kansliassa ja muistin kysäistä heiltä, onko lausuntoni jo tullut. Kolme hoitajaa tuijotti minua pitkään ja jokainen nyökkäili. Kyllä se on tullut.


Ilmeistä näin heti, että nyt on jotakin vialla. Voisit mennä jo suoraan lääkärin luokse, sanoivat he melkein yhteen äänen. Kun menin vastaanottohuoneeseen, lääkärimme katsoi minua rauhoittavasti ja sanoi: Sinulla on melanooma.


Olimme molemmat aivan hiljaa ja tuijotimme toisiamme. Sitten hän kertoi konsultoivansa muutamia kollegoja ja arveli, että edessä on leikkaus. Hän kertoi, että leikkaussalissa selän aluetta tutkitaan isommalla marginaalilla sekä pituus- että syvyyssuunnassa. Vasta siinä leikkauksessa saadaan selville, onko melanoomani paikallinen.


Minä tuijotin häntä pöyristyneenä. Tikittävä aikapommi, sellainen olo minulla oli.

 

Miksi ihmeessä en ollut toiminut aikaisemmin? Mitä jos tämä on levinnyt?


Havahduin ja painelin ulos ovesta: muistin, että minulla oli tapaaminen asiakaslehteämme tekevän toimittajan kanssa. Tervehdimme toisiamme halaten. Tuntui hyvältä ottaa edes jostakin kiinni. Toimittaja kysäisi iloisesti, mitä kuuluu. Minä vastasin: kuule, sain juuri kuulla, että minulla on melanooma.


Voi kamalaa, siirretäänkö tämä tapaaminen, sai hän sanottua. Pääni oli kuin nuijalla lyöty.


Ajatukset risteilivät sekavina: melanooma, oma elämä, työkiireet. Mutta nyt täytyy vain jaksaa olla tässä. Enhän minä voi nyt tämän takia ruveta sekoittamaan hyvin suunniteltuja aikatauluja. Olimmehan juuri tekemässä ensimmäistä kertaa Hyvissä käsissä -asiakaslehteämme. Palaveri päättyi, ja vastaava hoitajamme Maija Parkkali tuli hakemaan minut takaisin lääkärille. Pyysin häntä kertomaan kaiken, mitä voi tapahtua. Hän kertoi, miten melanooma käyttäytyy.


En ole taipuvainen hysteriaan. Kävin läpi mielessäni ääripäät: huonot ja hyvät vaihtoehdot.


Nyt täytyy vain toimia nopeasti. Olen vitkastellut, mutta nyt siihen ei ole enää aikaa. Nyt otetaan spurtti. Menin hoitajien luo sopimaan leikkausajan. Kesäkuun kolmas. Selvä.


Kävelin takaisin työpisteelleni, mutta päässä jumputti vain päivämäärä. Minun pitää kestää epätietoisuutta vielä monta viikkoa, ihan kamalan pitkä aika. Leikkauksen jälkeen näyte lähtee taas patologille.


Jälkeenpäin tuo ajatus tuntuu tosi oudolta, sillä jouduin odottamaan leikkausta vain viikon. Meillä Helsinki Hospitalissa erikoislääkärille pääsee yhdessä päivässä ja leikkaus pystytään tekemään viikon sisällä.


Joku potilas oli tuonut pullon samppanjaa toimitusjohtajallemme, neurokirurgi Esa-Pekka Pälvimäelle kiitokseksi. Pyörittelin pulloa kädessäni ja ajattelin, että jos tämä ei olisi taskulämmintä, joisin nyt. Ja ihan yksin.


Hoitajamme Maija tuli kysymään, miltä tuntuu. En pystynyt sanomaan mitään, sillä minusta tuntui todella oudolta. Eihän tämä nyt ole mahdollista. Enhän minä voi sairastua. Minähän olen elänyt aina niin terveellisesti.


Sanoin Maijalle, että nyt minä lähden hakemaan Hugon päiväkodista. Enkä ehdi nyt kuolla, elämässä on vielä niin paljon mielenkiintoista tekemistä ja Hugo on niin pieni.

Heli Vähäsilta

Jaa kirjoitus:
Blogin etusivulle