Melanoomadiagnoosi: Ensihetket olivat vaikeat

Heli Vähäsilta

Helsinki Hospitalin myynti- ja markkinointijohtaja

Luettu 494 kertaa

28.11.2016

Olen päättänyt kertoa teille melanoomastani ja huomaan, että muistan vuoden takaiset tapahtumat todella tarkasti. Tämä ajanjakso elämässäni on ollut todella pysäyttävä.

Syytin itseäni. Mieheni oli jo vuoden huomautellut selän luomesta ja patistanut minua sen poistoon.

Kun lääkäri oli kertonut minulle melanoomastani, lähdin pois töistä. Kävelin halki Helsingin hakemaan poikaani Hugoa eskarista. Miehelleni Tommille päätin olla soittamatta, koska en halunnut huolestuttaa häntä. Kasvotusten olisi helpompi puhua.

 

Puhelin soi ja toimitusjohtajamme, neurokirurgi Esa-Pekka Pälvimäki soitti minulle. Me olemme työpari. Olemme luoneet tämän sairaalamme, Helsinki Hospitalin, yhdessä tiimimme kanssa. Olimme juuri viettäneet sairaalan yksivuotissynttäreitä ja iloinneet siitä, että niin monet ihmiset ovat löytäneet meidät.

 

Nyt olikin sitten vähän toisenlaiset tunnelmat. Esa-Pekka sanoi minulle: vaikutat liian rauhalliselta, onko kaikki varmasti ihan hyvin? Esa-Pekka ehdotti, että hakisi poikani Hugon heille illalla leikkimään. Kyllä kolmen lapsen isä ymmärtää, millä tavalla ihmistä autetaan.

 

Mutta minä halusin viettää Hugon kanssa kotona illan. Arki ja lapsi, niin ihanan turvallisia asioita elämässäni.

 

Kerroin vielä Esa-Pekalle, että olin meinannut juoda hänen potilaalta saamansa samppanjapullon. Mutta enpä juonutkaan, kun se oli lämmintä. Esa-Pekka lupasi laittaa pullon jääkaappiin. Sitä hetkeä varten, kun tämä kaikki on ohi.

 

Puhelin soi taas. Se oli mieheni Tommi. Aluksi hän jutteli niitä näitä, mutta totesi sitten: katsoin tässä kalenteria ja mietin, että koska ne patologin lausunnot tulevat siitä luomestasi. Olin hetken hiljaa ja mietin, että valehtelisinko. Päätin kuitenkin kertoa. Joo, ovat tulleet ja minulla on melanooma.

 

Mies oli hiljaa. Siis todella hiljaa. Sitten hän kirosi. Sitä hän ei yleensä tee.

 

Hän kertoi juuri kävelevänsä leikkaussaliin, jossa häntä odotti kiireinen sydänpotilaan leikkaus. Nyt hänen oli mentävä. Ajattelin, että miehelläni on sydänkirurgin hermot. Puhelun lopuksi hän kysyi: Pärjäätsä?

 

Pärjäänhän minä, mitään muuta mahdollisuutta ei ollut. Olen pärjännyt pienestä asti.

 

Kun hain Hugon päiväkodista, mietin että onneksi pieni poika on autuaan tietämätön kaikesta ikävästä. Halusin vain halata ja rutistaa häntä. Kotona söimme, leikimme ja luimme Harry Potteria.

 

Kun Hugo nukahti, nousin sängystä ja menin koneelle. Aloitin armottoman googlailun. Päätin olla menemättä keskustelupalstoille. Halusin tietoa. En tarvinnut itseoppineiden syövän asiantuntijoiden viisasteluja vaan tutkittua faktaa. Suomen syöpäpotilaat ry:n sivuilta löysin ihosyöpäpotilaan hoito-oppaan, jonka tilasin heti.

 

Sitten aloin itkeä. Kuolen tähän. Minulla on huono tuuri.

 

Syytin itseäni. Mieheni oli jo vuoden huomautellut selän luomesta ja patistanut minua sen poistoon.

 

Nyt se oli saanut levitä ja levitä ja mellastaa jo vuoden ajan. Minun rakkaassa kehossani.

 

Lopuksi itkin jo sitäkin, että en olisi itse läsnä muistotilaisuudessani. Kerrankin olisi isot juhlat ja minä joudun makaamaan arkussa. Johonkin aikaan yöstä päätin, että jos tässä käy huonosti, järjestän muistotilaisuuden hyvissä ajoin. Tarjolla on koko päivän samppanjaa ja ihmiset saisivat tulla ja mennä mielensä mukaan. Pönötystä en kaipaisi (myöhemmin mieheni kysyi minulta: mietitkö yhtään, miltä muista olisi tuntunut olla siellä juhlassa). Itse hautajaisista suunnittelin koruttomat.

Tässä tämä minulle rakas musta kirja ja juuri eskarinsa päättänyt Hugo

 

Kaivoin esille myös mustan kirjani, johon olin joskus vuosia sitten kirjoittanut haaveitani.

 

1. Uin delfiinin kanssa ja silittää sen nokkaa.

2. Haluan kesäpaikan perheelleni meren ääreltä.

3. Menen perheen kanssa joogamatkalle.

4. Lähden maailmanympärysmatkalle.

5. Teen ison hyväntekeväisyyshankkeen.

 

Nämä kaikki tekisin ennen kuolemaani.

 

Nukuin muutaman tunnin. Hugo tuhisi vieressä. Kun menin aamulla töihin, Esa-Pekka tuli luokseni ja kysyi: mitä ihmettä sä täällä teet?

 

Töitä, mitäs muuta.

Heli Vähäsilta

Jaa kirjoitus:
Blogin etusivulle