Nämä 10 asiaa opin sairastuttuani

Heli Vähäsilta

Helsinki Hospitalin myynti- ja markkinointijohtaja

Luettu 492 kertaa

14.12.2016

Kun kuulin sairastavani melanoomaa, tuntui aluksi, että maailmani murenee. Helsinki Hospitalissa tehtyä leikkausta jouduin onneksi odottamaan vain viikon, mutta tuonakin aikana päässä ehti myllertää monenlaisia ajatuksia. Leikkauksen ja patologin lausuntojen jälkeen olo rauhoittui.

Toisen ihmisen kunnioittaminen ja myötätunto, ne ovat hyvän elämän avaimia.

Entä sitten nyt? Virallisesti minut todetaan terveeksi vasta toukokuussa 2020. Silloin tämä melanooma on selätetty. Toki tästä sairaudesta tuli minulle elinikäinen seuralainen. Ihomuutoksia joudun tarkkailemaan lopun ikääni.

 

Muuttiko sairastuminen minua? Sitä olen välillä miettinyt. Olen nähnyt ainakin sata Hollywood-elokuvaa, jossa ihminen sairastuu ja hänen arvonsa ja elämänsä muuttuvat täysin vastakkaisiksi. Kovasta ihmisestä tulee hyvä ja toisia ymmärtävä. Mutta muutuinko minä? No, kovana ja ihmisiä ymmärtämättömänä en ole koskaan osannut itseäni pitää, mutta muuttuihan ajatuksissani jotakin. Tai pikemmin: tietty arvomaailma vahvistui minussa.


Toisen ihmisen kunnioittaminen ja myötätunto, ne ovat hyvän elämän avaimia.


Mitä muuta sitten ymmärsin? Tässä ainakin kymmenen asiaa, joita olen pyöritellyt mielessäni:


1. Ystävyydessä on tärkeää antaa toiselle tilaa.


Olen aina luottanut vaistoon ja ensivaikutelmaan, kun tapaan uuden ihmisen. Intuitio on vienyt eteenpäin niin työssä, rekrytoinnissa kuin ystävyysuhteiden syntymisessäkin.


Ystävyydessä olen kylläkin tullut vuosi vuodelta valikoivammaksi. Ennen pyrin olemaan ystävyyssuhteissani kovinkin sitkeä, mutta viime aikoina ja varsinkin sairastumisen jälkeen olen miettinyt: miksi olisin ihmisten kanssa, joiden seurassa minulle tulee huono olo? En suosittele kenellekään ystävyyttä, jossa toinen vaatii kaiken huomion ja avun, mutta ei anna sinulle tai ystävyydellenne mitään arvoa. Sen sijaan kannattaa keskittyä niihin ihmisiin, joiden seurassa voi olla oma itsensä. Sairauden aikana minua liikutti kovasti, kuinka moni ystävistäni oli valmis tekemään kaikkensa, jotta paranisin.


Usein sanotaan, että viidenkympin iässä ei enää synny todellista ystävyyttä. Höpö höpö, sanon minä. Sairauden myötä moni uusi ihminen on tullut minulle todella läheiseksi. Ihmisistä löytyy kriisitilanteissa paljon lämpöä, moni työtuttavakin on tullut entistä läheisemmäksi, jopa ystäväksi.


2. Perheessä pitää puhua myös vaikeista asioista.


Jos olenkin aina tiennyt, että perheessä on ne rakkaimmat ihmiset, sairauden aikana tajusin sen lopullisesti. Nuorimmalle lapselleni Hugolle pyöristelin aluksi totuutta, mutta loppujen lopuksi puhuimme sairaudesta hyvinkin suoraan. Perhesalaisuudet ja vaikeista asioista vaikeneminen eivät oikein sovi luonteelleni.


Olisiko muuten yksi elämän parhaita hetkiä, kun sanon kotona illalla meidän äijille, että nyt joogataan! Alaspäin katsova koira ja puu. Näistä on tullut lempiliikkeitämme.


3. Potilas tuntee yksinäisyyttä.


Minä olin potilaana ainutlaatuisessa tilanteessa, kun työskentelen lääkärien ja hoitajien keskellä Helsinki Hospitalin myynti- ja markkinointijohtajana. Saatoin aina kysellä asioista, jotka mietityttivät. Silti minullakin oli sairauden aikana syviä epätietoisuuden hetkiä ja tuntui, että pää oli täynnä kysymyksiä, joihin ei ikinä löydy vastausta.


Myyntitilanteessa pitää jaksaa jankuttaa sama asia moneen kertaan. Minusta tuntuu, että myös potilaalla täytyy olla oikeus jankuttaa ja kysyä samoja asioita kerta toisensa jälkeen. Ja lääkärillä täytyy olla aikaa vastata. Potilaana on vaikea olla reipas ja itsevarma. Olenkin päättänyt kehittää väsymättä toimintaamme sekä perustaa tulevaisuudessa Suomeen puhelinpalvelun, johon sairastuneet ihmiset voivat soittaa ja saada apua epävarmoina hetkinään. Rahat hommaan raavin kyllä kokoon. Ja oikeat ihmiset. Tarvitaanhan hyvään suunnitelmaan mukaan aina myös hyvät ihmiset.


4. Lämpö ja inhimillisyys ovat elintärkeitä asioita.


Useimmat Helsinki Hospitalin potilaista ovat vakavasti sairaita. Hoitaminen ei ole siis vain mekaaninen suoritus vaan siinä on mukana koko potilaan elämä ja sen tuomat muutokset. Rintasyöpäpotilaan matkassa on usein mukana puoliso. Joskus saattaa olla, että ensimmäiset keskustelut pariskunnan kesken käydään vasta meillä.


Kiirettäkin mietin sairauden aikana. Mikä täällä Helsinki Hospitalissa on tärkeintä? Yhä useammin huomaan meneväni juttelemaan odotushuoneessa olevan potilaan kanssa. Tarjoan kupin kahvia ja pysähdyn juttelemaan. Ja mistä tulee raavas mies onnelliseksi selkäleikkauksen jälkeen? Pizzasta ja vielä kebabista sen päälle. Ne haen hänelle mielelläni.


5. Toisen tervehtiminen on tärkeää.


Kun menin aikoinani töihin elintarviketeollisuuteen, työkaverini sanoi minulle, että muista aina tervehtiä kaikkia. Se oli kylläkin itsestäänselvyys jo kotoakin. Sairaana ollessani tajusin tervehtimisen arvon ikään kuin uudelleen, sen merkitys on enemmän kuin vain tervehtimistä. Se on toisen huomioon ottamista. Ihan kamalaa, jos potilaana kokee olevansa henkilökunnalle vain rutiini.

 

6. Työpaikalla on hyvä olla välittämistä.


Minulla on aina ollut periaate: en valita työpaikastani vaan viihdyn siellä. Jos en viihdy, pitää keksiä jotakin muuta. Riitta, Maija, Esa-Pekka ja kaikki muutkin ovat olleet minulle isona tukena. Kun kävin ensimmäisessä imusolmukkeiden ultraäänessä leikkauksen jälkeen ja saavuin takaisin työpaikalle, muut istuivat keittiössä odottamassa minua. Työpäivän jälkeen avasimme sitten samppanjapullon, jonka Esa-Pekka oli saanut kiitolliselta potilaaltansa leikkauksen jälkeen. Maija ehdottaa minulle usein: nyt juodaan kahvit ja mietitään tätä juttua yhdessä!


7. Aurinkoa kannattaa rakastaa, mutta siltä pitää myös suojautua.


Katson nytkin ulos ja ihailen auringonpaistetta. Aikaisemmin minua olisi ottanut päähän olla tällaisella säällä sisällä, mutta nykyään viihdyn ihan hyvin varjossa. Melanoomani seurauksena auringosta tuli minulle jonkinasteinen vihollinen, mutta hysteriaan en ole kuitenkaan syyllistynyt. Aurinkovoide on kylläkin nykyään minulle samanlainen itsestäänselvyys kuin hammastahna. Sitä vain jaksan ihmetellä, että miksi aurinkorasvoja ei ole pumppupullossa. Laittaisin sellaisen heti Helsinki Hospitalinkin tiskille.


8. Elettyä elämää ei saa pyyhittyä pois.


Sairastuttuani kaduin, että olin viettänyt niin paljon aikaa auringossa suojaamattomana, mutta onneksi lopetin asian märehtimisen. Olen elänyt elämääni parhaan tietämykseni mukaan enkä voi enää katsoa peruutuspeiliin. Nyt menen vain kohti tulevaisuutta.


9. Sairastuneena ei kannata turvautua hömppätietoon.


Netin keskustelupalstoilla on tarjolla mitä villimpiä ratkaisuja. Itse turvauduin tutkittuun tietoon eli Käypä hoito -suosituksiin ja Syöpäjärjestöjen tarjoamaan tietoon. Se piti minut suhtkoht järjissäni. Nykyään olen myös melanoomaan sairastuneiden suljetussa Facebook-ryhmässä. Siellä tsemppaamme toisiamme: jaamme aurinkorasvavinkkejä, pohdimme yhdessä aurinkoisiin kohteisiin matkustamista ja myötäelämme toistemme huolia ja iloja. Järjestämme myös alueellisia tapaamisia kahviloissa.


10. Tutkituta oudot luomet.


Minä vitkuttelin. Älä jää odottamaan, jos joku luomi haittaa. Älä jää odottamaan, jos vastausta ei kuulu. Ole itse aktiivinen. Elämää kannattaa elää nyt, ei tulevaisuudessa!


Jos sairaus jotakin opetti, niin tämän: en aio aloittaa asioita eläkkeellä. Teen ne nyt! Jalkapalloa haluaisin vielä oppia pelaamaan. Ja miksen aloittaisi jääkiekkoakin.

Blogin etusivulle